Helsinki City Run

Juoksin ensimmäisen puolimaratonini toukokuussa Helsinki City Runilla. Koin juoksun aikana monenlaisia fiiliksiä, ja kirjoitin heti fiilikset ylös, jotta voisin palata niihin myöhemmin. Tässä siis mun ”kisarapska” tästä hauskasta tapahtumasta.

Kuva

Lauantai 10.5.

Eläintarhan kenttä kuhisi juoksijoita. Osa neonpunaisissa kisapaidoissa valmistautuvista makoili nurtsilla. Saavuin paikalle juoksuvaatteissa (trikoot, kompressiosäärystimet, pitkähihainen juoksupaita ja HCR-t-paita, lippa, aurinkolasit) reilu puoli tuntia ennen oman lähtöryhmäni starttia. Ehdin käydä vielä kerran vessassa ja vetäistä energiageelin veden kera. Verryttelin juoksemalla kentän ympäri ja tekemällä avaavia liikkeitä sekä venyttelemällä kevyesti, mitä olin tehnyt muutenkin pitkin päivää. Takana oli hyvin nukuttu yö ja kevyt lounas Dylanissa. Hermostutti. Olin kaatunut kipeästi lonkalle edellisen illan derbytreeneissä, eikä usko omaan juoksukuntoon ollut muutenkaan kovin suuri. Laskeskelin, että varsinaisia juoksutreenejä oli tämän vuoden puolella alla noin kymmenen, joista suurin osa tasaista hinkuttelua hitaalla vauhdilla. Näistä kaksi oli ns. pitempiä (14 ja 15km), enkä paljoa pitempään olisi jaksanut. Tai polvet ja lonkat eivät olisi jaksaneet, muuten yllä. Kinesioteippasin lonkan netistä löytyneiden ohjeiden mukaan, enkä tiennyt tulisiko teippauksesta olemaan hyötyä vai haittaa. Juoksukertoja oli alla alle kymmenen koko kevään aikana, joista kaksi pitempää n. 15km:n lenkkiä. Koitin tiirailla työkavereita ihmisjoukosta tuloksetta. Yhtäkkiä olikin oman lähtöryhmäni eli ruskean aika siirtyä kohti lähtöaluetta.

Kuva

Startti klo 16.15. Puolipilvistä.

Jännitti. Katselin ympärillä olevia kanssajuoksijoita, monenlaista hiihtäjää. Yksi mies lauloi takanani keskittyneenä. Kimalainen kävi pörräämässä. Olin jättänyt viime tingassa kuulokkeet kotiin ja se harmitti. Mietin, mitähän tästä tulee ja samalla koitin psyykata itseäni ajattelemalla, että se on vaan yksi reilu parituntinen elämästäni. Lonkka mietitytti. Paleli, ja mietin olisiko pitänyt ottaa juoksutakki mukaan. Mieli kulki vuoristorataa epäilyksestä luottavaiseen ja takaisin. Koitin hypellä pitääkseni itseni lämpimänä. Yhtäkkiä lähtöön oli aikaa minuutti ja jalat meni veteliksi jännityksestä. 5-4-3-2-1 ja matkaan!

Rauhallista rullausta ympäri Töölönlahden. Jolkottelin hitaasti omaa vauhtia joukon mukana. Koitin pysyä mahdollisimman tasaisella alustalla. Lahden toisella olin vähän kauhuissani, kun tajusin reitin kulkevan Kaisaniemen ja Hakaniemen kautta. En ollut tutustunut reittiin kovin yksityiskohtaisesti. Tajusin, mistä kilometrit kertyy. Kaisaniemen kohdalla aloin kuitenkin herätä. Kroppa lämpeni, juoksu kulki ja aloin innostua. Kiihdytin hieman vauhtia.

Keskityin alusta asti juoksuasentoon joka hetki. Olkapäät rentoina, kädet riittävän alhaalla, lantio edessä ja rentona. Joku sanoi vieressä kaverilleen, että 4km on mennyt ja aloin ajattelemaan matkaa käänteisesti. Enää 17km jäljellä, piece of cake! Pissahätä koveni kovenemistaan, mutta onneksi pian radan varressa oli ensimmäinen wc. Ajattelin taktisesti, että hoidan homman heti pois kuleksimasta kun vessaan ei varmaan ole jonoa, eikä sitten tarvi käydä enää loppumatkalla. Siihen meni puoli minuuttia, mutta juoksu tuntui heti kevyemmältä ja fiilis oli nousi hyvästä erinomaiseen. Koitin juosta asfalttiosuuksillakin pehmeällä reunalla jos vain mahdollista. Lonkka- ja polvikivut pysyi poissa ja askel oli keveä. Reitin varrella oli paljon kannustajia, jotka nosti tunnelmaa entisestään. Ihailin kanssajuoksijoita, jotka oli iästä ja kunnosta huolimatta lähteneet matkaan. Yksi isä työnsi kaksosia pyöräkärryssä, ja ihan reipasta vauhtia vielä! Respect.

Reitti kääntyi n. 7km:n kohdalla Keskuspuistoon. Tämä oli ehdottomasti reitin lempiosuus! Juoksen muutenkin aina metsässä jos mahdollista. Askel kulki kevyesti, linnut lauloi ja sai juosta pehmeällä alustalla. Metsä hengitti kosteana edellisen päivän sateista. Olin tyytyväinen, että lähdin matkaan ilman kuulokkeita. Mikä mahtava reitti! Näin jopa hevosen. Matka kulki pitkin tuttuja polkuja, mm. Pasilan derbyhallin takana ja Haagan metsissä. Kymppi tuli täyteen, ja yhtäkkiä käänteinen ajattelutapa ei enää toiminutkaan. VIELÄ puolet jäljellä, huh.

12km. Seinä. Askel oli painanut jo hetken, polveen pisti ja lantioon sattui. Jalat tuntui väsyneiltä. Epäusko palasi. Enkö pystykään tähän? Onko koko loppumatka yhtä tuskaa? Joudunko keskeyttämään? Mihin hyvä fiilis katosi? Hidastin tahtia ja yritin rentouttaa lantion irtonaiseksi ja niin rennoksi kuin pystyin. Se auttoi, ja hetken päästä kivut hävisi ja juoksu alkoi kulkemaan taas kevyemmin. Päätin pitää asennon ja vauhdin sellaisena reitin loppuun asti. Koin jonkinlaisen flowtilan. Oli vain minä, metsä ja juoksu. Ympärillä kuuluvat kanssajuoksijoiden askeleet, läp-läp-läp,  En ajatellut hetkeen mitään, juoksin vain. Saavutin jonkilaisen juoksueuforian. Nämä on varmaan sellaisia hetkiä, jotka saavat ihmiset lähtemään yhä uudestaan tällaisiin tapahtumiin.

Pikku-Huopalahdelle tultiin toisesta suunnasta kuin olin kuvitellut. Aurinko näkyi usvaisena pallona pilvien läpi. Matka taittui jouhevasti, 15km, 16km. Kuusitoista! Se oli enemmän kuin olin koskaan juossut. Tajusin, että kilometrejä on vain muutama jäljellä. Pääsen todennäköisesti maaliin! Ajattelin jäljelläolevan ajan minuuteissa. Juoksen vain puolisen tuntia ja sitten se on ohi. Joku edellisen lähtöryhmän juoksija sanoi, että aikaa on kulunut 1h 45 minuuttia. Innostuin siitä, koska se tarkoitti että oma aikani on 10 minuuttia vähemmän. Kiihdytin vauhtia. Nyt mennään! Keskityin taas lantion rentouteen ja hyvän kannatuksen keskivartalossa. Päätin että juoksen loppumatkan niin lujaa kuin kropasta lähtee. Viimeiset urheilujuomat ja vedet naamaan viimeiseltä juoksupisteeltä ja takaisin kohti Keskuspuistoa.

Juoksu_mv

Taas metsässä. Alkoi tuntua siltä, että tosiaan on juostu melkein 20 kilometriä. Se tuntui absurdilta. Reitin loppupäässä oli monta ylämäkeä, ja huomasin jalkojen olevan väsyneet, mutta tiristin ne ylös vauhdin kärsimättä. Joku huusi ”enää pari kilometriä, jaksaa jaksaa!” Pohkeiden takaosassa nilkan tuntumassa alkoi tuntua jonkinlaista kramppia ja jumia. Skarppasin asentoa ja päätin että vauhti ei enää ainakaan tipu. Stadionilta kuului jo juontajien loppuhehkutukset. Tajusin, että tämä homma menee todellakin maaliin.

Kyyneleet alkoi nousta silmiin stadionin pihalla, onneksi oli aurinkolasit. Saavuin portista sisään vauhdikkaasti, kuulin nimeni kaiu’uttimista. Juoksin niin paljon kuin jaloista lähti. 2:14:56. Maali. Hämmennys. Itku. Ilon kyyneleet. Mitä tapahtu. Huhhuh. Tein sen ja olin ehjänä. Mahtava fiilis! Väsyneitä juoksijoita joka puolella. Siirryin nurmikolle ottamaan selfietä, kun työkaveri hyökkäsi taustalle, ja tämän tyttöystävä löytyi vierestä venyttelemästä. Vaihdettiin fiiliksiä, pyyhittiin kyyneleitä ja venyteltiin. Nopeasti alkoi tulla kylmä. Hörppy vettä ja ulos alueelta, ei saanut ilmaista palautusjuomaa hitto vie! Kaikkea muuta kyllä. Väsyneenä mutta epäuskoisen onnellisena kotiin.

Sports Tracker näytti ajaksi 2:12, kumpaankohan sitten luottaisi. Joka tapauksessa tämä oli kevään nopein lenkkini ja minimaalisella treenauksella, joten olen tulokseen erittäin tyytyväinen! Juoksin ilman sykemittaria enkä katsonut kelloa kertaakaan, se oli hyvä valinta. Nautin vain juoksufiiliksestä ja tunnelmasta. Juoksunälkä kasvaa juostessa, näitä ehdottomasti lisää! Syksyllä voisi käydä jossain tekemässä uuden puolimaraennätyksen, jos saisi kesän aikan treenailtua juoksua enemmän.

Mainokset

4 kommenttia artikkeliin ”Helsinki City Run”

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s