Suunta kohti metsää

Tänä keväänä toteutin pitkäaikaisen haaveeni suunnistamisen aloittamisesta ja ilmoittauduin Helsingin Suunnistajien Naisten suunnistuskurssille. Oikeastaan saan kiittää meidän perheen pienintä tästä aktivoitumisesta. Hän kiinnostui lähimetsän rasteista, joten mentiin ihmettelemään suunnistuksen saloja Lähtöpolku-nimiselle lasten alkeiskurssille, minkä seurauksena minäkin törmäsin omaan kurssiini. Olen kyllä suunnistanut paljonkin nuorempana partiossa ollessa, mutta ajattelin että kurssi voisi olla hyvä tapa palauttaa mieleen, että miten siellä metsässä oikein liikuttiinkaan kartan kanssa.

Ensimmäinen rasti oli ”nenällä”.

Ensimmäisellä kerralla tutustuttiin karttamerkkeihin ja tehtiin pieni maastoharjoitus. Paljon minulle tuttua kauraa, ja ehdin jo miettiä että miksi en vain googlaillut ja painunut sitten suoraan metsään kartan kanssa. Uuttakin tietoa tuli. Opin esimerkiksi, mikä on suunnistuskielessä ”nenä”. Se on korkeuskäyrässä tiukan mutkan tekevä, nenältä näyttävä kohta kartalla.

Metsässä on niin paljon kaunista, kuten sulaneet rakeet hämähäkinverkossa.

Toisella kerralla oli vuorossa viuhkasuunnistusta, eli rasteja haettiin yhdestä kolmeen kerralla ja palattiin välillä vaihtamaan karttaa.  Rastivälit oli lyhyitä ja rastit helppo löytää, mutta tein silti yhden pienen pummin. Olin siitä hieman järkyttynyt. Minä, vanha suunnistaja! Mutta maasto voi olla arvaamatonta.

Ekat Iltarastit

Kolmannella kerralla oli vuorossa Iltarastit pienissä porukoissa. Jokainen sai vuorollaan suunnistaa seuraavalle rastille 3 km radalla. Mukana oli HS:n mukava suunnistajanainen, joka opasti tarvittaessa.  Tämä oli hyvä kartanlukuharjoitus. Huomasin, kuinka helposti maaston muodot menevät ohi hölkätessä, ihan eri tavalla kuin partiolaisena rinkka selässä hiljakseen patikoidessa.

Innostuin Iltarasteista niin, että kun minulle tuli yllättäen tällä viikolla mahdollisuus olla yksin kotona arki-iltana, otin suunnan kohti Pirttimäkeä ja painoin kartan ja kompassin kanssa 4 km:n Iltarasti-radalle rasteja etsimään. Kompassin käyttö sujui hyvin; osaan edelleen ottaa suunnan, olen koko ajan ”kartalla” ja osaan pitää karttaa oikein päin kädessä. Rastiympyrän sisälle päästessä sen sijaan kului pari kertaa tovi jos toinenkin ennen kuin löysin rastin. Yksityiskohtien lukemista kartasta ja maastosta täytyy siis vielä harjoitella.

Suunnistushulluutta on siis ilmassa. Olen jo etsinyt sopivia suunnistuskenkiä ja lukenut Jukolan/Venlojen kilpailuohjeet läpi. Ihan vaan kaiken varalta. Viimeisimmästä uuteen lajiin hurahtamisesta onkin jo hetki… ehkä nyt on taas aika. Suunnistus yhdistää kivasti metsässä samoilun, polkujuoksun ja kilpailuhenkisyyden – ja antaa tällaiselle suorituskeskeiselle ihmiselle tyydytystä kun homma alkaa ja loppuu selkeästi ja vaatii fyysisten haasteiden lisäsi myös älyllistä ponnistelua.

Kun eilen parin tunnin metsässäsinkoilun päätteeksi istahdin autoon, tunsin ihanan tuoksun leviävän jostain. Hetken ihmettelyn jälkeen tajusin sen tulevan käsistäni – ne tuoksuivat kuuselle.

 

 

 

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s