Aloitin tämän postauksen kirjoittamisen monta kertaa, mutta se jäi aina kesken syystä tai toisesta. Oli joko väärä kirjoitusfiilis tai en saanut selkeästi ilmaistua ajatuksiani ”paperille”. Ristiriitaiset filikset kaikenkaikkiaan. Toisaalta ylitin itseni lähtiessäni pitkään kisaan kuukauden sairastelun jälkeen edelleen puolikuntoisena, toisaalta jälkimaku oli ehkä myös hieman pettynyt. Kisa oli osittain jopa tylsä, mihin vaikutimme kyllä omalla hidastelulla edesauttavasti. Kaipaisin kisalta ehkä hieman enemmän rytinää ja tapahtumia, mihin omalla kunnolla ei ollut nyt mahdollisuutta.
Reissu oli sinänsä oikeinkin hauska, erityisesti ajomatka Kajaaniin, kiitos hyvän seuran. Mukana oli parini Pian lisäksi managerimme, yhteinen tiimikaverimme työpaikalta. Hannele toimi niin kuskina, huoltajana, kuin logistisena apuna kesken kisan. Kukin tulkitkoon itse, mitä viimeinen tarkoittaa…
En ala enää tässä vaiheessa, yli kolme kuukautta kisan jälkeen kirjoittamaan tarkkaa kisarapsaa – koska en enää varmaan edes muistaisi kaikkia yksityiskohtia – mutta näin uuden vuoden korvilla on hyvä aika tarkastella, mitä oikein jäi käteen ensimmäisestä seikkailukisasta. Ja ennen kaikkea, mitä opin.
Huomio 1: Seikkailu-urheilu on todellinen varustehifistelyn kuningaslaji
Siltä tuntui, kun alkoi haalia kamoja kasaan ja miettimään mitä kaikkea pitää ottaa mukaan ja ennen kaikkea miten saada kaikki mahtumaan pieneen reppuun. Aloitin kamojen levittämisen olohuoneen lattialle (perinteinen pakkausmenetelmäni) jo hyvissä ajoin, mutta silti sain hillittömän stressin aikaiseksi kun viime metreillä survoin kamoja reppuun ja totesin, että kompromisseja täytyy tehdä. Kaikki suunnitellut varusteet eivät tule mahtumaan mukaan.
Mitä tekisin toisin: Pakkaisin mukaan sen lämpimämmän fleecekaulurin ja vielä yhden parin lämpimiä varasukkia. Sääennusteen +6 Kainuun erämaassa tuntuu nollakeliltä. On aika ontto fiilis, kun on kaikki repusta löytyvät vaatteet päällä ja silti palelee.
Huomio 2: Saavu kisapaikalle ajoissa edellisenä päivänä
Auton oli tarkoitus startata Helsingistä aamupäivällä, mutta erinäisen säädön vuoksi pääsimme lähtemään vasta yhden maissa. Kajaaniin on muuten pitkä matka! Matka sujui popittamalla Antti Tuiskua, ysärihittejä ja taas Antti Tuiskua.
Saavuimme kisatoimistolle juuri ennen yhdeksää ja ehdimme saada kisamateriaalit haltuumme. Iloksemme huomasimme, että karttoja oli järjetön nippu. Sääennuste näytti kostealta, joten päätimme kontaktoida kaikki kartat kun reitit on saatu piirrettyä. Syötyämme huoltoasemalla ja ajettuamme Vuokattiin yöpaikalle, seuraavat tunnit kuluivatkin iloisesti kontaktoiden. Kahden aikaan oli pakko kellistyä pehkuun. Yskä valvotti minua melkein koko yön, ja kellon soidessa kahdeksalta ei ollut varsinaisesti sellainen fiilis että ”lähdenpä tästä pyöräilemään ja seikkailemaan vuorokaudeksi”. Ei auttanut. Kahvia koneeseen, Antti Tuisku soimaan ja kohti Kuhmoa, josta kisa starttasi.
Mitä opin: Suunnittele aikataulu niin, että pystyt kisaa edeltävänä yönä kannattaa menemään sänkyyn ajoissa (vaikka väkisin) ja nuku kunnon yöunet.
Huomio 3: Puolikuntoisena voi kisata, mutta se ei ehkä ole kivaa
Valmistautuminen meni ihan päin prinkkalaa kipeilyn vuoksi, kuten viime postauksessa kerroin. Viikkoa ennen kisaa tulin ihan kunnolla kipeäksi, ja arvoin sohvan pohjalta uskallanko lähteä matkaan aivan viime metreille. Yksi vaihtoehto olisi ollut vaihtaa päiväsarjaan, mikä näin jälkikäteen ajateltuna olisi ollut järkevää ja kisasta olisi saanut varmasti enemmän irti, mutta päätettiin kuitenkin lähteä alkuperäisen suunnitelman mukaisesti Lost-sarjaan kisaamaan. Sovittiin, että mennään hissukseen ja suunnistetaan rauhassa, jotta mahdollisilta jälkitaudeilta säästyttäisiin. Rauhassa todella suunnistettiin, niin että jouduimme jättämään rasteja harmittavan paljon väliin, koska aika meinasi loppua kesken.
Mitä tekisin toisin? Olisin realisti ja lähtisin vastaavassa tilanteessa päiväkisaan.
Huomio 4: Jos kisassa saa hajaantua, se yleensä kannattaa tehdä
Ensimmäinen tehtävä oli hakea rasteja Kalevalan lähistöltä, ja kerätä niistä sanoja. Joukkue sai halutessaan hajaantua, mutta päätimme pysytellä yhdessä. Olisi ehkä kannattanut, sillä vihjeiden haku kesti meiltä pienen ikuisuuden. Lauseesta selviäisi seuraavan rastin sijainti, joka oli saaressa. Veden korkeus yllätti jopa kisajärjestäjän, ja saareen pääsi vain kahlaamalla.
Olin jo astumassa veteen, kun joku ystävällinen kanssakilpailija suositteli ottamaan lenkkarit mukaan. Saari ei ollut ihan pieni, ja rasti kuulemma ihan toisessa päässä. Nappasin lenkkarit käteen ja kahlasin veteen. Kiitos vinkistä, saarireissu oli kestänyt vieläkin kauemmin ilman tätä vinkkiä!
T-kirjaimen muotoisessa saaressa oli kaksi rastia. Toinen tyhjä, jonka löysin tietysti ensin, ja toinen josta löytyi viimeisen rastin sijainti. Kahlaus takaisin, vaatteiden vaihto ja kohti Kuhmon keskustaa. Viimeisten joukossa, tai oltiinkohan peräti viimeinen pari joka lähti Kalevalasta.
Kylmää kyytiä siis heti kisan alkuun. Ei valittamista, elämyksiähän tänne tultiin hakemaankin.
Mitä opin? Syyskuun koleudessa voi ihan hyvin juosta märillä pyöräilyshortseilla puoli tuntia paljain kintuin. Kun tulee tarpeeksi kylmä, ei sitä enää tunne reisissä.
Huomio 5: Kainuun yö on pimeä. Sysipimeä.
Säästelimme pyörien valoja viimeiseen hetkeen asti. Kun viimeisen näkyvän rastin löydettyämme reitti vei meidät metsään, oli pakko ottaa valot käyttöön. Luvassa oli kuusi kilometriä erittäin teknistä, juurakkoista ja kivistä polkua tiheässä metsässä liukkailla pitkospuilla höystettynä. Alkumatkan vitsailu muuttui pikkuhiljaa hiljaiseksi sadatteluksi ja lopulta ääneen kiroamiseksi, kun reitillä ei voinut ajaa ollenkaan. Pyörää piti joko taluttaa tai kantaa.
Viimeinen kolmannes polusta kulki Hiidenportin kansallispuiston jyrkänteellä, jonka huomasimme jyrkänteestä kertovista varoituskyöteistä. Ilmeisesti olimme pyörinemme aivan jyrkänteen reunalla, jonne kannoimme pyörät kapeita ja erittäin liukkaita portaita pitkin järjettömän isoja murikoita ylittäen. Valitettavasti kuvia ei tullut otettua, ja allaolevat kuvat eivät tee oikeutta paikan jyrkkyydelle. Paikka on varmasti näkemisen arvoinen – päiväsaikaan ja ilman pyörää.
Mitä jäi käteen? Hankalassa tilanteessa elämässä voi aina kysyä itseltään: onko tämä pahempi kuin Hiidenportti? Eli hyvä käteen jäi työkalu vastoinkäymisten kohtaamiseen.
Huomio 6: Opettele käyttämään varusteita ennen kisaa
Osittain opeteltiinkin. Yöpaikalla umpiväsyneenä puolen vuorokauden pyöräilystä ja Hiidenportin kiipeilystä emme meinanneet saada telttaa pystytettyä, vaikka harjoittelimme sitä etukäteen kotona. Aivot oli aivan totaalisen narikassa. Viimein saimme teltan pystyyn.
Sen sijaan pyörän lamppua en ollut opetellut käyttämään. Lainasin miehen tehokasta Lezyneä, joka valaisikin hienosti koko Hiidenportin kampeamisen. Lampussa oli kaksi eri valoasetusta täysillä ja vähemmän täysillä. Olisi kuulemma pitänyt tietää. No, en tiennyt ja Hiidenportin jälkeen se simahti. Onneksi mukana oli toinen, pieni surkea varapyöränvalo, otsalamppu ja Pian valossa oli vielä virtaa.
Vastassa oli itse Pimeys. En oikeasti muista edes partioleirillä eräillessäni nähneeni (jos nyt näin voi sanoa, näkyvyys oli tasan sen metrin minkä otsalamppu valaisi) niin tiheää ja mustaa pimeyttä missään. Taivas oli pilvessä eikä edes tähtiä saati kuuta näkynyt. Hetken suunnistus telineeltä tuntui mahdottomalta kun kartanluku pimeässä vei tasapainion, mutta alkoi sujua kun vähän skarppasi. Pimeässä sai olla tarkkana, että ettei yksikään tienhaara mene ohi. Yksi pieni huti tehtiinkin, mikä jäikin reissun ainoaksi pummiksi ja pistetään väsymyksen piikkiin.
Mitä opin? Ihminen venyy yllättäviin suoritukseen jos on pakko
Huomio 7: Tee kompromisseja, jos tilanne sitä vaatii
Hieman ennen yöpaikalle saapumista tajusimme, että kyseessä olikin viimeinen rasti. Olin lukenut sittenkin karttaa huolimattomasti. En ollut tankannut juomarakkoa edellisellä vesipisteellä, vain juomapullon, sillä ajattelin veden riittävän. Edessä oli kuitenkin epämääräinen reitti suon läpi polulle. Pia oli yhtäkkiä väsähtänyt ja valitti oloan sumuiseksi. Kello oli jo yksi yöllä, ja Hiidenportin talutukset elävänä muistissa. Seuraavan päivän lähtöön oli aikaa vain muutama tunti. Meillä ei ollut vettä eikä eväitä, emmekä jaksaisi seuraavaa päivää ilman ruokaa ja edes pientä lepoa. Tutkin karttaa ja totesin, että meistä ei ole enää toiseen epämääräiseen tuntien rämpimiseen, jos reitillä ei pystyisikään ajamaan. Päätimme soittaa huoltoautoon ja kysyä mitä kannattaisi tehdä.
Huoltoautosta löytyi kisan johtaja, joka lupasi ystävällisesti tulla hakemaan meitä yöpaikalle, kerättyään ensin muita uuvahtaneita matkan varrelta. Emme siis olleet ainoita! Lähdimme ajamaan huoltoautoa vastaan. Vastaan ajoi ensin useita Extreme Lostin joukkueita, jotka varoittivat meitä menemästä suolle – juuri sille suolle mistä olimme ajatelleen menevämme – sillä se oli muuttunut 30 m:n virtaavaksi joeksi. Huoltoautoon soittaminen alkoi tuntua erityisen hyvältä ajatukselta.
Teimme muutaman muunkin kompromissin kisan aikana, mutta sillä ei ollut merkitystä, sillä olimme hakemassa kokemusta eikä niinkään kilpailusuoritusta.
Parini Pian vihoitteleva lonkankoukistaja muun muassa sai meidät lennähtämään suoraan melontarastille. Kesken emme kisaa jättäneet missään vaiheessa, mutta emme myöskään saaneet sijoitusta tai virallista aikaa. Laskimme, että 18 h olimme liikkeellä tavalla tai toisella.
Kiitos vielä työkavereilleni Sepolle karttatelineen lainasta, Tonille hyvistä kisavinkeistä ja bloggarikollega Arjalle varustevinkeistä!
Monta asiaa olisi voinut tehdä toisin, mutta ehkä keväällä suuntaamme johonkin hieman lyhyempään kisaan, ja lähempänä kotoa.
Muita suunnitelmia ei uudelle vuodelle olekaan urheilun saralla, katsotaan mihin virta vie!
Seikkailullista Uutta Vuotta kaikille!
LIIKUN, siis olen. 